Eepi Vattulainen

Eepi viljeli maata ja teki metsätöitä ansaiten leipänsä työllä ja tuskalla. Kymmenpäinen lypsykarja ja 12 hehtaarin tiluksilta oli elanto revittävä sekä puolet lisää savotoilta. Perhettä oli siunautunut vaimo Saimin lisäksi pojat Eino ja Arttu, sekä tytöt Kaija ja Terttu. Lapset olivat lentäneet pesästään jo aikaa sitten, paitsi Arttu. Jos oli tutkimattomat herrain tiet, niin ei Arttukaan huonommaksi jäänyt. Arttu asusti peräkamarissa töitä vältellen. Artulle maistui metsästys ja kalastus. Näitä hän tykkäsi tehdä salaa, mutta juopottelu sujui pääsääntöisesti julkisesti ja päiväsaikaan. Artulla voisi sanovan olevan kaksi kotia, peräkamari ja takahikiän putka. Artulle oli annettu nimittäin vapaa pääsy perimmäiseen putkaan. Vallesmanni oli nimennyt hänet kaikenlisäksi ”kunniajuopoksi”, koska Artun aktiivisuuden johdosta oli pitäjään saatu yksi konstaapelin vakanssi lisää. Takahikiän salametsästys, ilkivaltatyöt ja viinanpoltto edustivat alansa huippua rikostilastoissa suhtautettuna alueen väkilukuun. 20 henkeen tuntui siis mahtuvan useampikin riminaali tai yksi aktiivi. Ilmeisesti kuitenkaan tuohon aikaan ei kaikkia rikoksia saatu selvitettyä? Arttu oli ollut myös paikallisen Marttayhdistyksen silmätikkuna oikeastaan murrosiästä alkaen. Martat oli sakilla koittaneet saada kaidalta tieltä eksynyttä palaamaan ruotuunsa. Tämä työ oli tuhoon tuomittu jo alkaessaan, sen verran raikuli pakana oli. Saimi oli moneen otteeseen kysellyt pojaltaan että ”ajatteleppa mitä tekisit jos saisit takaisin kaikki viinaasi laittamata rahat?” Vastaus oli aina sama ”joisin ne tietenkin uudelleen, sen verran hauskaa on kännissä ollut!” Tämän sanottua Arttu poistui aina paikalta ja nauroi mennessään.

Raskas työ vaati raskaat  huvin Eepinkin kohdalla. Lauantai-iltana oli tapana korkata rantasaunan portailla väkijuomapullo. Nauttia kauniista kesäillasta ja vaihtaa puhtaat valkoiset kalsarit jalkaan kun oikein hyvin meni. Joskus Eepi sai houkuteltua Saimin vierelleen laiturin nokkaan. Siinä mies herkistyy luontoäitiä katsellessaan. Ottaa vaimon kainaloon ja muiskauttaa pusun poskelle, kuikan huutaessa lahdella. Olipa kerran vahingossa päivällä syöty ruisleipäpalan jälkikäynti sattunut turahtamaan ilmoille kyseisellä hetkellä. Mutta Saimi oli kiherryksen keskeltä vain kujertanut, että ”Voi Eepi, tulehan niin mennään saunakammariin nujuamaan”. Vanhana kalamiehenä oli Eepi kokeillut samaan uudestaankin, mutta sotkeutuneet valkoiset kalsarit ja kasvava kärpäsparvi ei aina saa suomalaistakaan naista syttymään suviyössä.

Eepin mieluisin harrastus oli kuitenkin kalastus ja vetouistelu. Eepin talon takapihalla oli nimittäin kalaisa järvi, jonka kalakantaan kuului ahventa, särkeä, muikkua, haukea ja taimenta sekä muutama kiiski. Järven läheisyys ja jo lapsesta opitut kalastustaidot olivat tuoneet pöytään särvintä niukkoinakin aikoina. Kalapaikat ja otti ajat olivat tulleet tutuiksi. Pääsääntöisesti kalaa tuli pyydettäessä. Muikkua ja särkeä verkolla, ahventa mato-ongella, haukea kaikilla mahdollisilla välineillä ja taimenta sattumalta. Eepi tykkäsi uistella. Tavallisesti aikaa oli iltaisin ja sunnuntaisin. Hengellisenä ihmisenä pyhäpäivät pyhitettiin levolle, kalastukselle ja joskus kohmelolle. Lauantai-iltaisin jos Saimi ei antautunut, haalausi Eepi pääsääntöisesti uistelemaan. Uistelun aikana sai rauhoittua, miettiä omia asioitaan ja irtautua arjen askareista. Kalalla Eepi mietti monesti syvällisempiä asioita. Radion toimintaa, naisen saantia, viinan määrän vaikutusta naurun määrään, lukutaitoa, plussalaskua ja miinuslaskua. Jakolaskun ja verotuksen miettiminen tuotti suurta huolta, joten sitä mietittiin töitä tehdessä samoin kuin kirkollisveroa. Hengellisenä miehenä mietittiin myös syntymisen ihmettä ja kalojen ajatusmaailmaa. 

Joskus lähti Arttu mukaan haavimieheksi, kun sattui kotona olemaan ja pystyi haalautumaan veneeseen. Arttu oli peto haavinkäyttäjä. Artun liikunnallinen lahjakkuus ja rauhallisuus olivat tässä hommassa valttia. Tuo rauhallisuus oli joskus jopa huolestuttavaa. Eepi epäili 20-vuoden jatkuvan juopottelun tuhonneet kaikki vilkkaammat aivosolut poikansa päästä. Kun pojalle jotain sanoi tai kysyi, niin ikään kuin kaikenvaralta Arttu vastasi ”aina ollu”. Otappa siitä sitten selvää. ”Aina ollu”? 

Välineet olivat hyvät. Takahikiän ensimmäinen lasikuituvene oli Eepin. Pärässä kellui eräältä romaanilta ostettu yksipyttyinen perämoottori, jota prutkuksi sanottiin. Prutku ei ollut käynyt kunnolla koskaan. Sitä oli nykitty pitkin järveä useat vuodet ja aina väsyn tultua oli otettu tulppa pois. Nimittäin silloin oli keveämpi nykkiä ja matka taittui joutuisampaan kotiinpäin. Saimi oli joskus varovaisesti ehdottanut, jotta soutamalla liikuttaisiin. Siinä oli hikiseltä mieheltä lentänyt hankkijan sponsoroima lakki järveen ja naama punaisena oli huutanut että ”pijä akka turpa tukossa, jos taloon on kalliilla rahalla nykyaikaiset välineet hommattu, niin niitä käytetään. Vai vielä soutamaan?”

Vaihteleva nykimisvauhti antoi talon muutamille uistimille oivallisen uinnin. Ja tähän uintiin haksahti monesti hauki. Viehevaihtoehtoja oli kaksi peltiä ja puukala. Peltien värit olivat kupari ja hopea. Eepin mielestä kumpikin pelasi kelissä kuin kelissä. Kelana toimi puusta tehty kelu ja vapana lihaksikkaat käsivarret. Uistelun ja nykimisen aikana siimaa pidettiin korvan takana, jos se sattui pysymään. Eepi oli myös kuullut kylillä puhuttavan jostakin Rapalan puukalasta. Se oli kuulemma kalastava viehe, ja puusta tehty. Tämän tiedon pohjalta oli Eepikin vuoleskellut puusta särjen näköisen kalan.  Sitten oli siihen iskenyt pari kolmetuumaista naulaa läpi ja kääntänyt ne alapuolelta luokille toimittamaan koukun virkaa. Valmistuksen aikana oli puukko livennyt pari kertaa sormiin ja Arttu oli ”koukkuja” kiinnittäessään lyönyt naulan puukalan läpi reiteen. Tämän johdosta oli vaalea puu saanut pyytävän punaisen sävyn ja nimekseen ”puuperkele”. Nimi johtui yleisimmästä sanasta joka oli kuultu puukalan valmistuksen yhteydessä.  Pyytävä vieheestä oli tullutkin. Kolmen saadun uppotukin ja parin katiskan jälkeen oli viehe ilmeisesti tarttunut johonkin pitävämpään junkuun ja siima oli katkennut. Sinne meni ainut aito takahikiän uistintuotannon helmi. Kaiholla muisteltiin silti tuota uistinta. Niistä parista saadusta katiskosta oli saatu 6.5 kiloa ahvenia ja kolmen kilon hauki. Mikä parasta katiskat olivat olleet kaupunkiasujan jolla oli mökki toisella puolella järveä. Kun katiskat oli puukalalla saatu niin ne omittiin surutta. Niihin liitettiin puinen kilpukka jossa luki ” Eepin katista, luvattomat kokijat ammutaan, tekijät tiedetään”. Artun varalle laitettiin lisäkilpukka jossa luki ”Arttu tämä on isin katiska, älä vie tahi hajota”. 

Eepiä harmitti kovin järven mökkiläinen. Leuhotti katiskoilla ja virvelillä. Joku taiva oli kelana ja uusinta uutuutta. Umpikela? Ainut mihin Eepi tiesi sitä verrata oli umpiperä ja jäniksen jäljillä ollessa sellainen harmitti. ”Mahtaa tuo taiva olla kalastuksen vaiva” Eepi nauraen tuumasi. Kuulalaakeri ja vapa lasikuitua. Sen puuvenekkin oli kuulemma liukkain liikkeissään ja vakain tuulessa mitä markkinoilla on. Kallis oli kuulemma ollut ja jonottaakin oli pitänyt. Eepi tiesi että jos hänen lasikuituveneen veisi niille markkinoille, niin kyllä siellä puuvenemiehet kateissaan katselisivat tekniikan viimeisintä uutuutta. Kumma ukko kun epäili järven ainutta kalastajaa eli Eepiä katiskoiden häviämisestä. Tämä aiheutti aina kiivasluontoisen takaa-ajon. Siinä viiletti mökkiläinen soutamalla edellä ja Eepi nykimällä jäljessä. Mökille ei Eepi kehdannut seurata, mutta rannalle ajoi kun ei kiinnikkään saanut. Mutta kunhan saisi isomman moottorin niin pyörisi ympyrää äijän ympärillä. Tämä kirvoitti hymyn huulille kipeytyneestä kädestä huolimatta.

Eepi epäili jossakin järven syövereissä olevan kaloillakin kodin ja perhe-elämän. Siellä on haukipojalla samoja huolia ja murheita. Jos ei satu syntymään väärään sukuun niin köyhäksi kumminkin. Koulunkäynti ei maistu tai yhtälöitä ei tajua. Koulussa joku kiusaa ja haukkuu lahnaksi. Tämä ajatus kirvoitti hymyn huulille. Sitten joskus kun on kiire niin ajaa poliisihauen haaviin tai rysään ja saa ylinopeussakot. Rasistejakin varmasti löytyy kaloistakin, haukutaan punasilmiksi ja mutuiksi. Töitäkin joutuvat tekemään, vai joutuvatko. Taitaa sittenkin koostua tuo kalan elämä syömisestä, juomisesta ja kutemisesta. Hengissä pysyminen on myös varmasti vaikeaa. On kaikennäköistä vaaraa: isompia kaloja, saukkoja, piisamia, lokkia, verkkoja, katiskoita, mato-onkia, peltiä ja niitä puukaloja. Ruoaksi naamioituja kuolemanloukkuja. Jos sitä ainakin sielunvaelluksella kalaksi päätyisi, niin mielellään kiiskeksi. Piikikäs, limainen ja ruma ulkomuoto pelottaisi kaikkia. Hauet ei varmasti söisi ja mato-onkeen jos haksahtaisi, niin vapauteen päätyisi. Paitsi venäjällä siellä ne keittäisi elävältä ja tekisivät soppaa. Ei ole helppoa kalanelämäkään.

Monipuolisen hengellisen ja ruumiillisen rentoutumisen antoi vetouistelu Eepille. Arjesta oli helppo irtaantua ja olla öllötellä vain. Ainut huoli oli, että  joku juippi  keksisi alkaa vielä kisaamaan kuka saisi eniten kalaa. Hullunkiilto silmissä koitettaisiin saada väkisin kaloja ylös. Ei kait nyt sentään, että kilpailuksi menisi. Se tietäisi tressiä ja vouhotusta. Toisaalta sitten voisi mennä aina välillä töihin rentoutumaan. Mietti Eepi.

AppE